miks mä en saa mitään aikaan?

mun ois pitäny mennä tänää kaverille, mut en menny, en vaa jotenki päässy sängystä ylös.

haluisin vaan nukkua vuorokauden ympäri, herätä jossain välissä äkkiä suihkuu ja vessaa ja jatkaa unia.

inhoon tätä tämmöstä!

monet sanoo et hei kyl sä pystyt, ei se oo nii vaikeeta.

öm, niin kait..

sain nelosvarotuksen äikästä, ja en ihmettelis jos niitä tulis muistaki aineista. en vaan osaa, enkä jaksa enää edes yrittää. enkä vaivautua tunneille. äh, en jaksa enää mitää. haluan nukkua

viikko sitte näin kaveria jota nään tosi harvoin, se asuu vähän kauempana. nähtiin viimeks varmaan heinäkuussa tai elokuussa. olin eka innoissani ja täpinöissä et jesjes pitkästä aikaa! sitku olin bussissa menossa keskustaan, tuli vaan olo et ei hitto, haluun kotiin. rupes ahistamaan ihan älyttömästi ne kaikki ihmiset ympärillä. kaupoissa oli kidutusta, tuntu et kuolen sinne paikkaan. kaveri kysy et onko mulla kaikki iha hyvin koska en viettäny synttäreitä, en jaksanu ruveta sille selittämään mitään.

koulussa on kanssa tuon takia ihan älyttömän vaikee olla. ne kaikki ihmiset.. tunneilla on se kaikista ahistavin, kaikki istuu tarkoin mietittyihin tyttö-poika pulpetteihin ettei tunnilla tule pulinaa. on ihan hiljasta ( tai välillä ainaki ), aletaan tarkistamaan tehtäviä, on mun vuoro sanoo tehtävän vastaus. tuntuu ku sydän pumppais rinnasta ulos, tunnen kuinka puna nousee mun kasvoille vaikka vastaisin ihan oikein. en saa kunnolla henkee ja tuntuu et pyörryn. kaikista kamalinta on se, että pitää mennä luokan eteen YKSIN pitämään joku juttu. tai sit vaikka parin kanssa. tai porukalla.

oon mä ollu näytelmäkerhossa,mut ei se jännittäny sillo. ku ei tuntenu ketää jotka katto esitystä. ja oli niitä aika paljon.

 

koulukiusaaminen on vaikuttanu muhu niin paljon, ja kaikki joita kiusataan/on joskus kiusattu, tietää mitä se on.

ala-asteella mun kaverit lähti siihen kiusaamiseen mukaan, "ettei niitä kiusata". se tuntu ihan älyttömän pahalta. muutettiin maalle kun olin 3.luokalla, joten olin pienessä kyläkoulussa. siellä oli mun tultua about 70 oppilasta. joka luokkia oli yks. koulussa kaikki ties toisensa vähintään nimeltä.

muistan kerran kun musiikintunnin jälkeen jäin juttelemaan jotain opettajalle, kaikki muut oli jo menny että kerkee taksiin (ite asuin sen verran "lähellä" että pystyin kävelemään sen 2km, eikä tarvinnu ylittää tietä) ja olin menossa pukemaan. huomasin että mun kengät oli lähteny lipokkaan jonnekkin, joskus joku saattoi puolivahingossa potkasta toisen kenkiä. ajattelin et ne on taas jossai rappusissa tms. no aikani etittyä kävin sanomassa opettajalle että "hei mun kengät on hävinny, enkä löyä niitä mistää". opettajat ehti sit niitä mun kanssa, kunneks yks niistä löyti ne meijän luokan kaapin alta. kaks meijän luokan poikaa oli piilottanu ne sinne, en tosiaan tiiä miks. en koskaan edes ollu mitään erikoisemmin jutellu niille, ehkä korkeintaan tunnilla jotain tehtävistä tms.

seuraavana päivänä asiaa selviteltiin, ei ne pojat siitä mitään saanu. paitsi reissuvihkoon viestin kotiin. vaikka aikasemmin sanottiin että seuraavasta kiusaamisjutusta mua kohtaan tulee jälki-istuntoo pojille jotka kiusaa.

en mä koskaan sitä kiusaamista ottanu mitenkään ihteeni, ajattelin vaan että noh ne on vähä tuollasia. jossain vaiheessa se paheni varmaan just sen takia niin pahasti, että en vaa voin kuunnella. rupesin itekkin kiusaamaan. mut sain aina ite kauheemmat huudot kun mun kiusaajat.

kutosluokalla olin 3vk yksin koska sanoin kavereille etten jaksa nyt jutella.. mulla oli joku eka sossukäynti ja se jännitti, no tietysti koska ei tienny mitä on tulossa ja mitä ne kyselee yms. kolme viikkoo mä katoin ku muut oli ilosina ulkona porukassa, kuuntelin ku pojat tuli aukomaan mulle päätään siitä et "onko kiva olla tollane kusipää? hei noi tytöt puhuu tuolla susta paskaa". en voinu sannoo mittää siihen. katoin vaan muualle, sit ne huutelijatki lähti. ekan viikon puolessa välissä ope tuli kysyy et onko kaikki hyvin, sanoin et juu on mulla, en mä osanu sanoo että kotona kaikki on päin mehtää, mua kiusataan ja mulla ei oo edes enää kavereita. toisen viikon alussa sama ope tuli kysyy et onko meillä jotai kränää tyttöjen kesken, sanoin että ei meillä mitään, haluan olla yksin. sanoin niin ettei mua kiusata lisää, sittekun ne muut sais siitä tietää. kolmas viikko alko ja joku opettaja puuttu siihen sitte, se sano et meijä pitäs jutella ja sopia välit. ei siitä tullu mitään, ei se mitään keskustelua ollu, pelkkää haukkumista. saatiin me siitä sit välit jollain tapaa korjattua, ja pääsin jopa porukkaan mukaan. välillä se kiusaaminen oli sitä et mun kaveri rupes yhtäkkiä kuristamaan mua, tai sit repimään mua hiuksista ja nauro samalla. enimmäkseen se kuitenki oli haukkumista.

muistan kuitenki että yks mun kiusaajista melkein itki opettajalle siitä, kun se on tummaihonen ja että jos sitä kiusataan yläasteella. se pelkäs et sen pää työnnetään vessan pönttöön tai hakataan tms. rupesin säälimään sitä, vaikka en koskaan voi unohtaa sitä mitä se mulle on sanonu. et miten alas se sai mut loppujen lopuks. en pystyny silti olla vihane mun kiusaajille, en hyväksyny sitä niitte touhua mut en mä niitä vihannukkaan. enkä kyllä vieläkään. aloin "ymmärtämään" sitä enemmän ku kuulin et sillä on jotai masennusta tms ja se pelkää että sitä kiusataan. eli lähinnä toi sen käytös oli kapinointia ja pahan olon purkua toisiin. muistan muutaman kerran kun opettaja kanto sen luokkaan koska se meinas karata koulusta : D oli ne mun kiusaajat joskus mukavia, jutteli mulle ystävällisesti ja oli kivoja. mutta sit porukassa ne oli jotain ihan muuta. ihan eri ihmisiä.

ärsyttää olla vaan tämmönen kiltti tyttö, en vaan osaa sanoo vastaan. ääntä musta kyllä lähtee sitku oon sillä päällä ja rupeen kiehumaan nollasta sataan ihan suunnilleen sekunneissa : D mut oon mä kyllä tosi hiljanenkin ja ujo toisinaan.

ei mua enää kiusata, ja vaikka kiusattaski niin emmä siitä enää niin paljoo välittäs. se on niite ongelma jos niillä on ongelma mua kohtaa, mä vaan oon mä ja jos se niitä häirihtee ni, it's not my problem.

ah, helpottipas se.